MIX 10/2006: WENTWORTH MILLER - PAKO MIELESSÄ

Wentworth Milleristä (Underworld) piti tulla tähti jo kolme vuotta sitten. Hän esitti ihmisen tahra draamassa Anthony Hopkinsin roolihahmoa nuorena. Mutta leffa ei innostanut katsojia ja Miller oli työtön lähes kaksi vuotta. Hän on kertonut oppineensa tuosta iskusta kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Niitä kaikkia tarvitaan televisiosarjassa Pako, jonka ensimmäinen tuotantokausi on kuvattu Jolietin vankilassa Illinoisin osavaltiossa

Miten valmistauduit Michael Scofieldin näyttelemiseen?
- Minut valittiin rooliin viikko ennen kuvausten alkamista, joten ehdin hädin tuskin opetella vuorosanojani. Halusin, että kokemus on uusi ja outo, joten päätin olla tekemättä vankiloihin liittyvää taustatyötä. En myöskään syöksynyt punttisalille, koska olen laiska, mutta myöskin siksi, että Michael ei ole mikään supersankari. Hän selviää tilanteista järkensä, ei muskeleidensa avulla, Miller perustelee.

Mistä piirteistä pidän Michaelissa?
- Siitä, että hän ei ole selkeästi hyvä tai paha, musta tai valkoinen. Hän edustaa harmaan eri kirjoa. Hän on sankari, mutta hänellä on myös paljon heikkouksia. Aluksi hän vaikuttaa mitä sympaattisimmalta sankarilta, mutta hänen inhimillinen puolensa paljastuu vähitellen. Hänen sielunsa syöverit avautuvat vasta parin tuotantokauden jälkeen.

Mitä voit kertoa sarjan fyysisistä haasteista?
- Ne liittyvät ehdottomasti siihen, että kuvaamme oikeassa vankilassa emmekä kulisseissa. Käsikirjoittajat tulivat vankilaan heti kuvausten alussa ja suunnittelivat paon sen asettamien rajojen mukaan. Miten sieltä voi paeta, kun seinät ovat kahden ja puolen metrin paksuiset? Ehkäpä vesirännejä pitkin? Michaelin pitää selvitä näistä fyysisistä haasteista joka päivä. Nautin siitä, että ongelmat ovat niin konkreettisia ja minulla on siitä todisteena kokoelma mustelmia, ruhjeita ja naarmuja!

TYÖPAIKKA VANKILASSA

Tuntuuko vankilassa kuvaaminen karmivalta vai oletko jo tottunut siihen?
- Tiesin alusta alkaen, että kuvaamme oikeassa vankilassa, jo olin viehättynyt siitä ajatuksesta. Se antaa tuotannolle autenttisuutta ja tiettyä rehellisyyttä. Rakennus on hyvin viktoriaaninen ja goottinen, ja pidän sitä sarjan tärkeimpänä hahmona. Kuvauspaikat eivät ole koskaan pelottaneet minua, mutta Jolietissa oli aluksi raskas tunnelma. Siellä on tapahtunut kammottavia, tuskallisia ja surullisia asioita vuosien varrella. Vankila on 150 vuotta vanha ja se on vankien rakentama. Siellä teloitettiin kuolemaantuomittuja vielä muutama vuosi sitten ja se on jättänyt paikkaan jälkensä. Ihmiset pystyvät kuitenkin sopeutumaan mitä karmeimpiin olosuhteisiin, ja nyt Joliet on minulle vain työpaikka. Kunnioitan sitä syvästi, sillä siinä on melkein jotain pyhää.

Osa vanginvartioita ja muita vankeja esittävistä tuotantonäyttelijöistä on todellisuudessakin Jolietin kasvoja - joko vartioita tai entisiä vankeja. Millaisia keskusteluita olet käynyt heidän kanssaan?
- Heillä on lukemattomia tarinoita kerrottavana. Eräskin ekstra kertoi olleensa vankilassa kuusi vuotta ja tässä sarjassa työskenteleminen on positiivisin asia mitä on tapahtunut hänen elämässään vuoden 1984 jälkeen! Se oli upeaa kuultavaa, sillä on mahtavaa, jos voi vaikuttaa ihmisten elämään jopa tällä tavoin. Pidän sitä myös hämmästyttävänä ja rohkeana, että joku palaa vapaaehtoisesti paikkaan, mistä ei aijemmin päässyt lähtemään vaikka halusi.

Onko sinulla jotain yhteistä rikollisten kanssa?
- Inhimillisyys. Voisi kuvitella, että vapaudessa elävän pulliaisen ja vankilassa viruvan tyypin välillä olisi valtava ero, mutta olen huomannut keskustelujemme tuloksena, että se ei pidä paikkansa. Ero on pikemminkin kuin veteen piirretty viiva. Jotkut näistä ihmisistä ovat tehneet vakavia rikoksia, mutta he ovat silti ihmisiä. Jokainen on joskus tuntenut olonsa väkivaltaiseksi tai antanut tunteiden kuohulle yliotteen. Jokainen on tehnyt eriasteisia virheitä. En toki väitä, että meistä kaikki ovat kykeneviä murhaan, mutta tietyissä olosuhteissa kuka tahansa voi päätyä kaltereiden taakse. Ja siinä piilee sarjan viehätys. Se on kauhutarina elävästä elämästä, Miller muotoilee.

Kuinka pitkälle olisit itse valmis menemään pelastaaksesi veljesi tai siskosi?
- Michael on sankari, mutta hänellä on myös pakkomielle. Hän on hyvin erikoinen hahmo, joka on hyvin erikoisessa tilanteessa. Oikeassa elämässä palkkaisin huipputason puolustusasianajajan, soittaisin oikeille ihmisille ja valmistelisin armahdusanomukset, mutta en järjestäisi itseäni vankilaan.

VIIHDYN KOTONA

Miten suhtaudut kuuluisuuteen?
- Olen hyvin yksityinen henkilö. Se ei tosin tarkoita sitä, että minulla olisi luurankoja kaapissa, mutta olen hiljainen ja viihdyn paremmin omissa oloissani, kuin bilettämässä. Jos tiedän, että minusta on juttua jossain lehdessä, saatan ostaa sen ja repiä itseäni koskevat sivut irti ja laittaa ne pöytälaatikkoon. Siinä kaikki. En juurikaan käytä aikaani kuuluisuuden pohtimiseen, vakuuttaa Miller.

Häiritsevätkö sinua lehtikuvat, joissa olet yläruumis paljaana ja joiden ansiosta sinusta on tullut seksisymboli?
- Se puoli kuuluu työhöni. Sarjaa on pakko mainostaa, jotta ihmiset katsoisivat sitä. Kukaan ei ole puhtaasti vain näyttelijä, jos aikoo pärjätä, on oltava näyttelijä-tiedottaja tai näyttelijä-poliitikko-diplomaatti. Mutta julkisuus on vaarallinen peli, sillä mitä useammat ihmiset tuntevat sinut tai luulevat tuntevansa sinut, sitä vaikeampaa on olla uskottava näyttelijä. Monet näyttelijä kuvittelevat, että heidän pitää paljastaa jotain henkilökohtaista elämästään jokaisessa haastattelussa. Mutta uskon, että fiksuinta on toimia kuten Dustin Holffman tai Meryl Streep, jotka katoavat julkisuudesta aina projektien välillä. Heistä ei kuulu pihahdustakaan ennen heidän seuraavaa elokuvaansa. Julkisuuskoneisto on ahne peto, jota pitää jatkuvasti ruokkia ja yritän pitää varani, että se ei ahmaise minua seuraavaksi kitaansa ja sylkäise sitten ulos, Miller maalailee.

Kuinka kauan tatuointisi maalaaminen kestää?
- Ylävartaloni ja käsivarret peittävä "tatuointi" koostuu siirtokuvista, jotka sopivat yhteen, kuin palapelin palaset. Sen kokoamiseen menee kahdelta ihmiseltä neljästä viiteen tuntia joka päivä. Ensin iho pyyhitään kuivaksi spriillä , jotta kuvat pysyvät kiinni. Sitten iholle levitetään kerros liimaa, sen päälle tatuointi, joka ruiskutetaan vedellä päällyspaperin irrottamiseksi . Tämän jälkeen kuva kiinnitetään tiivistysaineella. Työpäivän päätteeksi tatuointi on pyyhittävä pois, koska ne saavat ihon tuntumaan hyvin tahmaiselta. Tuntuu, kuin olisi kiedottu kärpäspaperiin, joten en luonnollisestikaan halua olla liisterissä kotona, Miller naurahtaa.

Mitä teet vapaa-aikanasi?
- En juurikaan viihdy baareissa tai yökerhoissa, vaikka lehdet niin väittävätkin. Viihdyn paremmin kotona kavereiden kanssa. Pelaamme seurapelejä, syömme illallista tai käymme leffassa. Nautin myös autoilusta, sillä tien päällä voi olla täysin anonyymi. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, jos kääntyy vasemmalle, kun olisi pitänyt kääntyä oikealle. Kukaan ei kenties koskaan kuule sinusta enää mitään. Se on pelottavaa, mutta samalla jännittävää, pohtii Miller.